Emil katseli tätä tarkkaavaisesti, kulmakarvojaan kurtistellen. Mies ei vaikuttanut ihan terve järkiseltä.
Ensinnäkin, miksi tämä lukisi lehteä väärinpäin. Toiseksi hänen tukkansa näytti siltä kuin siihen olisi iskenyt salama ja viimeiseksi, miksi tällä oli tatuoitu ''I love Justin'' oikeaan nilkkaansa?
Mitä enemmän hän tutkaili ja pohdiskeli asiaa,sitä pöpimmältä mies näytti. Ei olisi ihme,jos paljastuisi, että herra olisi karannut mielisairaalasta tai vaikkapa itse Alcazarin vankilasta. Sen verran hullu mies tuntui olevan.
Emil sätkähti kylmien väreiden viillellessä pitkin tämän selkäpiitaa. Huomaamattaan mies oli kääntänyt katsomaan häntä terävillä kiilu silmillään, katse suoraan lukittuna häneen. Aivan kuin mies olisi tiennyt mitä Emil oli ajatellut hänestä.
Miehen pupillit alkoivat mennä kieroon ja ne liikkuivat joka suuntaa kuin jojo. Tämän oudommaksi ei voisi enään mennä, Emil ajatteli perääntyessään enemmän ikkunaa vasten,hitaasti siirtäen katseensa muualle.
Mies tutkaili häntä silmillään,kunnes tämä puhkesi nauramaan. Nauru näytti mielipuoliselta ja limaa lensi tämän suusta vieruspöydässä istuvan kaljun pankkiirin päähän,niin että se valui inhottavasti uhrin päätä pitkin.
Emil katsoi kauhistuneena miestä,sydämmen pumpatessa adrealiinia suoniin. Eikö kukaan huomannut,että miehessä oli jotain outoa. Ei terve ihminen näin käyttäydy, ainankaan jos päässä on edes järjen hiventä. Ja tuolla miehellä sitä järkeä nyt ei todellakaan ollut.
Hänen kauhukseen mies nousi horjahdellen ylös tuolista ja lähti juopunein askelin kävelemään Emiliä kohti. Hitaasti,mutta hyvin uhkaavasti tämä pian saavuttaisi hänen istumapaikkansa ikkunan vieressä.
Emil katseli vauhkoontuneena ympärilleen,pakoreittiä etsien. Eihän sellaista tietenkään ollut,kiitos paikan suunnittelijan joka oli rakennusta tehdessään muokannut sen juuri sellaiseksi,että hyvä kun pöytien välistä mahtui kävelemään. Niin lähelle ne oli sijoitettu toisiaan.
Ja juuri kun sellaista ongelmaa ei tarvittu. Varsinkaan kun sinua lähestyy mielipuolisesti naurava hullu,jonka aikeista ei ole tietoakaan.
Mies tarrasi luisevalla kourallaan Emilin olkapäästä kiinni, joka rupesi kiljumaan, kuin teurastamoon viety sika tavatessaan herra teloittajan, joka piteli rosoista lihaveistä kädessä.
Emil yritti rimpuilla miehen otteesta,mutta tämän luja rauta ote pysyi hänessä kiinni, kuten saalistaja napatessa illan pääruuan. Siltä Emilistä tuntui tällä hetkellä,eikä itkukaan ollut kaukana ja sydänkin tuntui puhkeavan adrealiinin virtauksesta.
Miehen kasvot lähestyivät Emiliä,tyytyväisen irvi kissan hymy huulillaan tämä alkoi laulamaan rahisevalla äänellään.
- White hankercief! Don't let him found you~ Run away~
O white handkercief! Don't let him get you~ That octopus!
For that is a sin~
Emil ei ymmärtänyt sanaakaan,mitä mies sanoi hänelle. Mutta Emilin korvissa laulu kuulosti kuolin säveleltä. Olisiko tämä hänen viimeinen hetkensä täällä maan päällä.
Todennäköisesti ei, sillä kaikki katosi yhtäkkiä valkoisen usvan peittoon ja erittäin meluisa ääni raastoi korvia. Ääni,joka oli aivan liiankin tuttu Emilille.
Hän mätkäytti kätensä herätyskellon päälle,joka oli saanut kokea ennenkin kovia käden pamautuksista.
Emil aukaisi toisen silmänsä ja katsoi ensimmäistä kertaa elämässään kelloa kiitollisena. Kelloa,joka oli pelastanut hänen päivänsä.
- ''kiitos...'', Emil kuiskasi kellolle. Pienen hymynkin suoden sille,ennen kuin alkoi valmistautumaan arkisen harmaaseen päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti